Äidit politiikassa

On ollut ihmetystä herättävää lukea niin pää- kuin mielipidekirjoituksia, joissa pohditaan tuoreen europarlamentaarikko Riikka Mannerin raskautta ja sitä, olisiko siitä pitänyt kertoa jo aiemmin jne.

Työelämän suhteen kaikki korostavat, että raskaus ja perheen perustaminen eivät saa vaikuttaa työpaikan saantiin, eivätkä ne saa olla syrjintäperusteita. Lainsäädäntö estää syrjinnän raskauden perusteella. Mielenkiintoista on nyt, kuinka piilosovinismi ja ihmisten todelliset ajatukset nousevat pintaan, kun on kysymys politiikasta ja luottamustoimista. Osa korostaa, että tämä politiikkaan liittyvä kysymys ei ole verrattavissa vastaaviin tapauksiin työelämässä.

Mielestäni niin tässä asiassa kuin työelämässäkin on kysymys tasa-arvosta. Vaikka poliittisten luottamushenkilöiden tasa-arvoa ei olekaan samalla tavalla suojattu lainsäädännöllä, niin silti kirjoitukset siitä, että Mannerin pitäisi äitiyden vuoksi luopua meppipaikastaan, ovat jyrkästi tasa-arvon vastaisia.

Myös toinen europarlamentaarikko Carl Haglund on tulossa isäksi marraskuussa. On ihmeellistä, että tämä ei herätä samanlaisia vastakommentteja. Käytävä keskustelu paljastaa karuudessaan ihmisten todelliset karvat. Vaikka puheiden tasolla puolustetaan naisten ja miesten välistä tasa-arvoa, käytännössä siitä ollaan vielä kaukana. Itse olin aika järkyttynyt Helsingin Sanomissa 25.7. kirjoittaneet juristin kannanotoista. Kaikki naiset eivät kuitenkaan niin sanotusti heitä aivojaan narikkaan saatuaan lapsen.

Itse olin valtakunnallisen poliittisen nuorisojärjestön varapuheenjohtajana esikoiseni, kaksivuotiaan Juhon syntyessä. Nyt toisen lapseni synnyttyä olen Mäntsälässä kunnanvaltuutettuna ja muissakin luottamustoimissa. Menin töihin, kun vanhempi lapseni oli kahdeksan kuukautta.

Itse olen kokenut, että pystyn täysin asiallisesti toimimaan niin poliittisissa luottamustoimissa kuin työntekijänä. Toki äitiys laittaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Kaikkiin kissanristiäisiin en enää osallistu. Mutta aivojani en ole suinkaan heittänyt narikkaan.

Mielestäni on tärkeää puhua nimenomaan vanhemmuudesta. Vaikka minä äitinä olen synnyttänyt lapseni ja imettänyt heitä, lähes kaikkea muuta pystyy tekemään myös isä. Kun lapsi on sairaana, olemme aviomieheni kanssa olleet vuorotellen sairaan lapsen kanssa kotona.

Kun olen töissä tai kokouksessa, pystyn erittäin hyvin keskittymään niissä tehtäviin asioihin. Mielestäni pienille lapsille on jopa hyväksi, että he saavat välillä olla ihan keskenään isän kanssa, ilman että äiti on sekoittamassa asioita.

Jos Mannerin pitäisi luopua paikastaan europarlamentaarikkona, silloin kannattaa samalla asettaa porttikielto kaikille nuorille naisille politiikkaan. Viisi vuotta europarlamentaarikkona tai neljä vuotta kansanedustajana on pitkä aika - harva tietää kauden alkaessa, aikooko saada tai hankkia lasta kauden aikana. Ja vähääkään asioista perillä olevat tietävät, että kaikki eivät saa välttämättä lasta juuri silloin kuin haluavat ja jotkut eivät saa lapsia halustaan huolimatta.

Mielestäni edellä mainittujen kielteisten kommenttien esittäjien olisi syytä katsoa peiliin. Jokainen ihminen miettii todennäköisesti itse ja perheensä kanssa, milloin on hyvä aika lähteä mukaan poliittiseen toimintaan.

Osa vanhemmista on itse sitä mieltä, että heillä ei ole halua eikä voimavaroja olla mukana. Mutta toiset – myös äidit - ovat vahvasti sitä mieltä, että perhe ja yhteiskunnallinen osallistuminen on mahdollista yhdistää.

Lapsen saanti on luonnollinen elämään kuuluva asia. Se, että on äiti, ei tarkoita sitä, ettei hän pystyisi samalla tekemään jotain muuta – vaikkapa työskentelemään tai hoitamaan poliittisia luottamustoimiaan ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Ja itse olen vahvasti sitä mieltä, että pienten lasten äitejä tarvitaan politiikassa. Heillä saattaa olla sellaista annettavaa, mitä joillain muilla ei ole.